Mariam & Amadou avasivat kuukauden niin hienosti kuin vain malilaiset osaavat. Täytän tässä kuussa 32 vuotta. Ikä, joka näyttää olevan vaikea muistaa. Enkös juuri kivunnut kolmenkympin puolelle. Sikäli hassua unohtaa, vanheneminen kun on aina tuntunut rauhoittavalta. Eräs kuoli juuri vajaa 60-vuotiaana. Toinen vain 8 kuukautta vanhana. Iältäni olen siinä puolessa välissä. Pitää pitää kiirettä, että hommat tulee hoidettua. Hetkenä minä hyvänsä on kaikki liian myöhäistä. Vaikka mistäs sen tietää, minkälainen blues soi tuonpuoleisessa.
Kuuntelin tänään Tim Hardinin kappaletta 'If I Were a Carpenter', sekä hänen itsensä, että Robert Plantin laulamana. Kuuntelin kappaleesta myös versiota 'Leidi ja kadunmies', jonka oli suomentanut sekä laulanut Neumann.
Matalapaine on pitänyt väsyneenä jo monta päivää. Mitään ei jaksa tehdä eikä nukkuminen tunnu auttavan asiaa. Rajua ukkosta odotellaan.
"Hi LUCKY GIRL u know what, MATHIAS the guy we suspect of your mobile, has stolen a couple of white lady 3days ago,police's runnin after him.He went away.Best wis"
Eräänä iltana Beninissä, kun lähdimme koko väki seuraamaan illaksi voodoo-seremoniaa, varastettiin Annukan kännykkä hänen huoneestaan. Yövahti Abdullai löysi seuraavana aamuna jalanjäljet itäsiiven pylväässä, jota pitkin varas oli kulkenut.
Papa oli sitä mieltä, että varkaan täytyi olla joku, joka tiesi, että talo olisi sinä iltana tyhjillään. Olimme sopineet seremoniaan menosta päivällä olkimajassa. Paikalla olivat ystävämme Victor, Moe, räppäri, joka olisi halunnut minun lähtevän kanssaan studioon pääkaupunkiin Cotonouhun seuraavana aamuna, "'couse he felt the good vibes with me", Mathias, paikallinen räätäli, jonka läsnäolosta Annukka ei pitänyt ensitutustumisesta lähtien, sekä pari äärimmäisen luotettavaa työntekijää, jotka tulivat töllistelemään Moeta, joka puhui hurjalla amerikanaksentilla ja oli "kuuliudessaan" sekä hätkähdyttävä, kiehtova, että huvittava. Moe oli varsin lahjakas, vaikka musiikkinsa ei ollutkaan mitään omaperäistä. Hän räppäsi hyvin, ja hänen levynsä pohjat oli tuotettu erittäin professionellisti. Ilmoitin kuitenkin, että voisin lähteä, mutta että halusin Victorin mukaani. Victorin läsnäolo kuulemma kuitenkin pilaisi hyvät vibat, eikä hän halunnut studioon ulkopuolisia. Keikka oli sitten sillä selvä.
Tapasin Moen vielä myöhään samana iltana tullessamme takaisin voodoo-seremoniasta. Hän takertui minuun ja yritti vielä houkutella lähtemään seuraavana aamuna Cotonouhun. Ajatus kiehtoi, koska en ollut koskenut pianonkoskettimistoon herraties koska viimeksi. Lisäksi olen vähän sellainen, että laitan itseni mahdollisiin hankaluuksiin ja vaaratilanteisiinkin väliin aivan mielelläni, koska niistä selviämisestä saan hyvät kicksit. Mutta arvelin Moen polttavan varsin reippaasti ganjaa, jolloin studiotyöskentely tulisi olemaan pitkälti tyhjänpäiväistä hengailua, jollainen saa minut hermostuneeksi. Olisimme olleet yötä hänen tuttavansa luona, sillä pimeällä ajaminen takaisin Grand-Popoon olisi hengenvaarallista. Jo omalla autolla, saati sitten puskataksissa. Tämän takia epäröin lähtöä. Kutsuin Victoria paikalle, johon Moe vastasi: "Is he your fucking bodyguard or what". Tästä lähtien kutsuin Victoria fucking bodyguardikseni aina kun sattui oiva tilaisuus.
Victoria kiehtoi kovasti sellainen kova jätkä kuin Moe. Opettelimme räppäämään kuin nuoret pojat. Olimme uskottavia ottamalla sanastoomme varsin monta fuck-sanaa. Tästä on videokin todisteena. En ole nähnyt kenelläkään samanlaisia turbohuulia kuin Moella. Harmi, ettei hänestä ole kuvaa.
Mutta palatakseni tarinaan, hyvääyöstimme toiset ja palasimme Villa Karoon. Tilanne varkaudesta selvisi varsin nopeasti ja aiheutti lievää pelkoa. Ajatus huoneissa hiippailevasta vorosta ei tuonut kovinkaan turvallista yleistunnetta. Mihinkään toimenpiteisiin ei talon johtotasolla jostain syystä ryhdytty, mutta työntekijät ottivat tapauksen vakavasti. Spekulaatiot varkaan henkilöllisyydestä alkoivat. Moen epärehellisyyttä ei epäillyt kukaan, mutta hän oli tyyppinä niin ilmeinen, että katseet kohdistuivat enemmänkin Mathiakseen, jonka tunkeilevat kysymykset päiväohjelmastamme olivat aina tuntuneet epämieluisilta. Panimme merkille, ettemme törmänneet tapauksen jälkeen mieheen missään, vaikka aikaisemmin hän pistäytyi usein Villa Karossa mainostaakseen ompeluitaan ja hengaili djembetuntiemme aikaan lähettyvillä tehden olomme hermostuneeksi. Suureksi ihmetykseksemme hän ilmestyi meille järjestettyihin läksiäisbileisiin. Olin jo Papan kanssa tiskaamassa, mutta kuulin, että hän olisi ollut hyvin humalassa. Ei kai hän muutoin olisi tullutkaan.
Edit: Puhuin aiheesta pitkän puhelun Victorin kanssa. Puhelun jälkeen lähdin Juttutupaan kuuntelemaan konserttia. Kukas muu käveli vastaani kuin Gildas, räätälin serkku. Olin nähnyt hänet viimeksi Beninissä 2kk sitten. Tiesin hänen olevan Suomessa, Salossa, mutta törmätä häneen Helsingissä oli silkka yllätys. Ei kai maailma ole koskaan suuri ollutkaan.
Meillä oli lauantaina hyvä keikka Laulutuvassa. Bändi syttyi ja kaikki tuntuivat antavan parastaan. Oli tarkoitus soittaa uusi biisi triolla, mutta sound-checkissä Rami kysyi, voisiko hänkin soittaa. Ja kun nyt Rami, niin miksei Joonatankin. Niinpä soitimme sen koko bändillä, aloitusbiisinä, ja toimi sen verran hyvin, että sitä kuullaan keikoilla taatusti jatkossakin. Ufon biisejä oli elämyksellistä soittaa; hienoja kappaleita toinen toisensa perään. Syyskauden avajaisklubi sinkosi lauluntekijämusiikkia jälleen Hakaniemen kartalle.
Kuulin myös vihjeen, että seuraavana aamuna Radio Helsingissä saatettaisiin kuulla levyäni. Laitoin kännykkäänikin muistutuksen. Mutta, kuulkaas, kävi niin, että paheiden teille johti neitosen ilta. Kun aamukahdeksalta laahustin kotiin, avasin kyllä radion, ennen kuin rojahdin sänkyyn ja nukahdin. Kanava oli tietenkin väärä, enkä usko, että olisin noteerannut, vaikka eetteristä olisikin soinut omasta kynästä lähtöisin olevaa tavaraa. Moni muu oli radiota kuitenkin kuunnellut ja kertonut minullekin jälkeenpäin. Mahtavaa kuulla, ja Wiikille kiitokset!
Ai niin! Olin jo unohtanut Paul Simonin uuden albumin, joka julkaistiin Beninin matkani aikana. Kokonaisia raitoja tuntuu olevan kuultavana neljästä kappaleesta. Levynhän on tuottanut Brian Eno, ja korvat kuriositeetistä pullollaan kuuntelen noita hieman "britahtavia" linjaratkaisuja. Sähkökitaroita on enemmän kuin Paul Simonilla on aikaisemmin kuultu. Kunhan saan levyn hankittua, kuulee paremmin, kuinka suuri osa säröstä johtuu huonosta äänenlaadusta. Levyllä soittaa jälleen huikeaa porukkaa, Steve Gaddin lisäksi mm. Herbie Hancock ja Bill Frisell.
if i think of artists like happy rhodes, regina spektor, diamanda galas,
sheila chandra, meret becker, raya o. coal, laura sippola, ani difranco,
beth orton, bjork, jayne cortez, mary gauthier, thalia zedek, im not too
sure that i can think of any frame of reference for them?
Jestas! Tulipa paineita. Vai näinköhän vain unta?
Uusi biisi valmistui eilen. Soitamme sen myös illalla Laulutuvassa. In the name of love!
Viime viikolla soitettiin, että "nyt voisit tulla korjauttamaan sitä piano-tatskaasi". Black&Yellow oli löytänyt uudet tilat Iso-Roba 3:lta. Paikka on sitten verrattoman hyvä! Lyömätön ammattitaito ja mukava tunnelma päivästä riippumatta. "Ai, olisin tuonut vielä ylimääräisen kahvin, jos olisin tiennyt että sinäkin olet täällä", kuulen, kun peukaloani pitkin surraa tatuointikynä.
Paluumatkalla poikkean Digeliuksessa Emua moikkaamassa. Lojun sohvalla ja luen JazzTimesista artikkelia, jonka perusteella päätänkin ostaa Ali FarkaTourén levyn sijasta Sternin dvd:n. Emu sadattelee Stockmannin alle rakennettavaa parkkihallia ja niitä 7000:ää kuorma-autollista pölyistä kivimurskaa, joista 28000 on vielä ajamatta hänen liikkeensä ohi. Hän uhkaa lähteä. "Etkä lähde", vastaan kirpakasti ja pyydän soittamaan, kunhan dvd saapuu.
Hitunen sosiaalisuutta väliin raikastaa. Viime päivät olen kirjoittanut nenä monitorissa ja luurit korvilla Ufon biiseistä lappuja. Loppuviikko aina lauantai-iltaan asti on varattu treenaamiselle. Huomaan taipuvaisuuteni ihastua kulloiseenkin klubi-materiaaliin vietävästi. Ilmeisesti se auttaa oppimisprosessia. Miten vain, mutta vietävän hyviä kappaleita kuultavana jälleen lauantaina.
Afrikkalainen (tai tarkemmin ranskalainen) Gin Harpoon tonicilla Hakaniemen puulaiturilla tuntui kesän hyvästelyltä, vaikka tätä hellettä onkin yhä pitänyt. Ystävät ovat tärkeitä, ja se, että niitä muutama on, tuntuu etuoikeutetulta. Luuri kädessä jälleen yhteyttä Beniniin tavoitellen saan kuulla, että mes amours Top-3 kävelevät pitkin Grand-Popo highwaytä ja että siellä on kylmä (24°c) edelleen.
Muistelen viuhahtelevia lepakoita terassilla ja lintujen siritystä aamuvarhaisella. Meren pauhua ja valon polttamia värejä. Niistä lepakoista minun piti kirjoittaa tännekin, mutta siinä helteessä se jäi. Ouidahin orjasatamasta luonnostelin pitkät pätkät, mutta valjulta tuntui kaikki sitten jälkeenpäin. En löytänyt oikeita sanoja sellaisen hirveyden kuvaamiseen. Hiljaisia me kaikki olimme rantaa pitkin kävellessämme.
Kun Ouidahin Python-temppelin lattioilla lojuivat pythonit, olivat lepakot vallanneet temppelin pihalla olevan 300-vuotiaan mangopuun oksat niin, että puu oli niitä aivan mustanaan. Mieleeni tuli Hitchcockin Linnut. Kävimme myös metsässä (Sacret forest), jonne oli koottu erilaisiavoodoo-patsaita ja kierrätystaidetta arkistoimaan vahvaa uskontokulttia.
Kävimme myös Togon puolella Kpalimessa, jossa maisemat olivat vuoristoisia tasaiseen Etelä-Beniniin verrattuna. Kävelimme vesiputoukselle trooppisen metsän halki, jonka varrella kasvoivat mango-, kaakao-, papaija- ja avokadopuut. Ylitimme palasen pellon laitaa ja ihailimme villejä amarylliksiä ruohikon seassa.
Tälläiset muistikuvat mieleeni kiinnittyneinä tapailen laulua, jossa haluaisin kertoa kukkivista kaktuksista. Muistelen aikaisempaa puhelua, jonka taustalla kuuluu laulua ja mekastusta. "Täällä juhlitaan heinäkuun loppua ja tasa-arvoa. Naiset ovat pukeutuneet housuihin ja valuvat kulkueena kylän halki soittaen ja laulaen." Kulautan Possotomè-pullosta hiljaista iloa. Aivan vielä en ole unohtanut, miltä djembensoitto ja laulu kuuulostivat.
Syksyn Laulutupa-klubin ohjelma on vihdoin valmis, aina julistetta myöten. Siirrän sen klubin sivulle heti kun opin, miten se tehdään. Solistivieraamme näkyvät kuitenkin jo keikkakalenterissa. Mahtavaa porukkaa on jälleen tulossa lauteille, ensimmäisenä Ufo 12.8.
Kesä on tarjonnut parastaan. Eilen pidin farkkuja ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Benin on ollut mielessä joka ikinen päivä; matka näyttää muodostaneen elämääni varsinaisen kulminaatiopisteen. Työtahti on ollut leppoisaa ja tasaista, lomaakin on ehtinyt pitää. Keikat ovat olleet virkistäviä. Niistä saa aina valtavasti energiaa. Biisinkirjoitus on ollut edelleen tyhjäkäynnillä, vaikka mp3-soittimeeni onkin kerääntynyt ideanpätkiä, jotka odottavat purkamista. Aivan niin paljoa en ole saanut treenattua pianonsoittoa kuin olisin halunnut, mutta pienetkin aluevaltaukset tuovat jotain uutta.
No niin ja taas ollaan päästy viikonloppuun. Heräsin aamulla jo seitsemältä ja silti saavuin treeneihin viisi yli kymmenen. Esimerkkini bändiliiderinä on huono, voi voi. Treenit sujuivat tuttuun tapaan soittaen ja välillä hervottomille jutuille hötkyen. Mikäs siinä, vaikka jouduinkin laulamaan purkkisoundimikkiin, ja vaikka Niittysen Markus tulikin häiriötä anteeksi pyydellen keskeyttämään. Kieltämättä sukat hänen sandaaliensa alla aiheuttivat pientä häiriötä. Siitäkin huolimatta saimme biisit purkkiin ja setin haltuun. Huomenna siis soitamme Hämeenlinnassa sekä keskipäivällä että klo 20.
Toissapäiväinen trio-keikka alkoikin sitten todella hyvin, nimittäin hyvin väärästä sävellajista. Se takasikin mukavan tunnelman aina ensimmäisestä biisistä encoreen, jota sitäkin tuli vongattua yleisöltä oikein omasta takaa. Varmaan se maine meni tälläkin kerralla, mutta pääasia, että yleisöllä oli hauskaa.
Tämäniltaiset triotreenit antoivat juuri oikeanlaista lääkettä Beninin aiheuttamaan kaipuuseen. Soitimme Tuuren ja Peterin kanssa keskiviikon Juttutupa-keikkaa varten. Oli mahtavaa soittaa. Suuri osa biiseistä olikin tuttuja ja kaipasivat lähinnä lämmittelyä. Harjoittelimme akustisesti, mikä oli aivan ihanaa. Ääni tuntui kulkevan hyvin, ja balanssit olivat sellaisia sopivan hiljaisia ja ihmisläheisiä. Pidän valtavasti myös piano+akustinen kitara+basso -instrumentaatiosta, siinä on "hyvä ydin". Kunpa olisikin tiloja, joissa voisi soittaa ilman vahvistuksia ja ihmiset kuuntelisivat kuin kamarikonserteissa aikoinaan. Ylihuomenna sitten näkee, millaisena trio kuulostaa eri tilassa ja vahvistettuna. Ainakin odotan seuraavaa keikkaa jälleen suurella innolla.
Ensi viikona viikonloppuna meillä on pari keikkaa Hämeenlinnassa. Koska Peter kepittää Rautiaisen riveissä, tuuraa kitarassa Petri Krzywacki (älä yritä kirjoittaa ilman manuaalia). Se antoi aihetta korjailla nuotistoani jälleen selkeämpään asuun. Nykyään on kätevää, kun voi meilata biisit ja nuotit sen sijaan, että pitäisi värkätä konkreettisen materiaalin kanssa. Vaikka toisin luulisi, ei siinä säästy juuri aikaa. Sen sijaan käytännön ekologisuus miellyttää.
Olen myös treenaillut metronomin kanssa. Taimin (tai timingin, miten sen nyt kirjoittaisi) kanssa on vähän kuin prima vistankin: sitä on kiitollista treenata, koska tulokset näkyvät melko nopeasti. Luulin, että tahaton (Villa Karon sähköpianoa korjattiin koko siellä vietetyt 2kk) soittotauko Beninissä saisi syöksymään pianon kimppuun heti kotiin palattuani. Sen sijaan kontaktit olivat alussa jopa väkinäisiä. Neljän setin keikka pian viikko palaamisen jälkeen tuntui pelottavalta. Oli hauska seurata niitä hiljalleen tiheneviä impulsseja, jotka saivat kipuamaan pianonjakkaralle. Tuntemukset, joihin intro-sivullakin viittaan, ovat totta totisesti elämän parasta antia.
Aika on ehtinyt Suomeen palattuani vierähtää jo heinäkuun ja PuistoBluesin puolelle. Kotisivuni saivat uuden kiillon ja syttyivät samaan aikaan kuin purkautuivat Togosta ostetut ja Beninissä laitetut afroletit. Nyt Adjahan kylässä tuotettua palmuviinaa maistellessa tuli mieleen, että tännekin voisi muutaman sanan kirjoittaa.
Kertoa esimerkiksi sen, kuinka Benin oli elämys.
Tunsin heidän kulttuurinsa kotoisaksi ja nautin ihmisten suuresta ystävällisyydestä ja välittömyydestä. Musiikillisesti matka oli todella antoisa ja pääsin toteamaan omin silmin sen, kuinka soitto, laulu ja tanssi kuuluvat olennaisesti kaikenlaisiin tapahtumiin. Kaikki, todellakin, osaavat soittaa. Sain edes jonkinlaisen käsityksen agbajasta, paikallisesta rytmistä. Otin djembetunteja paikalliselta muusikolta. Rytmeissä kuultu clave sekä voodoo pääuskontona todistivat sitä, kuinka valtavissa mittasuhteissa orjakauppa aikoinaan kukoisti, kun lukuisia laivalasteja kuljetettiin maan orjasatamasta (ensisijaisesti) Karibialle. Ostin muutamia soittimia kotiin tuotavaksi. Tuliaisiksi sain lisäksi ystäviä, jotka eivät unohdu mielestäni koskaan. Huolimatta 6296:sta kilometristä välissämme.
Yökiitäjä-päiväzombie toteaa, että 48h valveillaoloa alkaa tuntua hallusinatiivisin tavoin. Kevään viimeinen Laulutupa-seikkailu on takana. Useat muutkin saivat todeta omin silmin ja korvin Elisa Laihon olevan kelttien maastosta periytynyt ihmeellisyys suomalaisessa suvessa.
Klubi jatkuu 22.7. Laulutupa-lämmittelyillä.
Beninin matkani lähestyy ja matkalaukut lattialla odottavat huolellista ja harkittua pakkausta. Kahden kuukauden nettipimento kuulostaa rauhoittavalta ajatukselta. Katsotaan, minkälaisia merkkejä toisen kulttuurin kokemukset saavat aikaan. Kesän odotusta kaikille.
Asuntoni on muistuttanut viime päivät musiikkikauppaa. Kaiken sotkun keskellä lojuu kiippareita kolmin kappalein. Nuottipinoja on hujan hajan pöydällä, sohvalla ja lattialla, jota lisäksi päällystävät piuhavanat tietokoneeseen, kuulokkeisiin, pedaaleihin sekä läheisiin jatkojohtoihin. Ne kietoutuvat mikkistandin ja nuottitelineen jalkoihin. Hassua, ettei musiikista johtuva sotku häiritse lainkaan. Siitä tulee vain kotoinen tunnelma.
Aamulla Elisa toi kiireessä nuottipinkan ennen Sibyl Vanen äänityssessiota. Piano-oppilas soitti Blood, Sweat and Tearsin 'So Long, Dixie' -kappaletta, jonka harmonia puree kuin neula vahaan. Illalla on Laulutupa-klubi, soitamme Tuure Kilpeläisen materiaalia. Käyn vielä biisit läpi, mietin, olisiko paikkoja laulustemmoille ja pakkaan laukut. Kaima Koski tulee hakemaan.
[Lisäys 2.4.] Tuure oli loistava! Rakkaus murhasi kuin tikari, ruostutti kuin rutto puistossa, repi kuin riipaiseva tango pysähtyen kolmeen seis-huutoon. 5 enemmän kuin virheetöntä virhettä.
Eilen yöllä haaveilin niin vimmatusti, etten saanut nukuttua. Selasin läpi kolmelta kuulta lukematta jääneet Rytmi-lehdet. Rock-journalismi on hauskaa. Milloinkohan siihen alkaisi mahtumaan hivenen feminiinisyyttä? Musiikkihistorialliset tietoiskut olivat erityisen antoisaa luettavaa. rn
rnTämä Kate Bushin uusin, Aerial, on mystinen, utuinen, aivan vangitseva. Se soi tauotta, koko ajan. Välillä huomaan kyynelet silmissäni tai ilonpilkahduksen ja pakahtumisen kurkussani.
Beniniin lähtö lähestyy. Tänään aloitin rokotusrumban. Sain neljä piikkiä molempiin käsivarsiini. Kävi myös ilmi, että tavanomaiset poliot ja jäykkäkouristukset kropassani ovat auttamattomasti vanhentuneet, ja joudun paukuttamaan lisäksi nekin. Uusi rokotuskäynti määrättiin vielä kuukauden päähän. Käsilaukussani makaa nippu reseptilääkkeitä, jotka täytyy käydä hakemassa. Armeijan käyneet hyötyvät ilmaisrokotuksista useita satasia, tämä on nimittäin varsin kallista lystiä. Mutta käsivarteni eivät halvaantuneet, vaikka olin pelännyt pahinta. Ainoastaan hienoisia vaikeuksia tuli eteen, kun mallisoittaessa piano-oppilaalle eivät kädet nousseet 45° enempää. Mutta eivätköhän sitä kädet tästä tokene. Sain kuin sainkin kumppanin matkalle mukaan. Yksinäisyyden pelko muuttui aiheettomaksi ja lähtö entistä kutkuttavammaksi.
Sähköpostiin kilahti myös raita Club For Fiven tulevalta levyltä. Ovat rakentaneet kappaleestani 'Pysähtynyt sunnuntai' mielettömän sukkahousuhevin, jonka mättö asettaa a cappella -musiikille aivan uudet rajat. Tästä lähtien sekin on siis mahdollista, senkin Vaselinot! :)
Eilen päivällä kävin vielä läpi Akimofin biisit nauhan kanssa. Siinä treenatessa toi Primadonna-kappaleen tarina yllättäen kyynelet silmiin. Olimme kyllä treeneissä olleet kaikki uteliaita kuulemaan kappaleen syntytarinan, tai ainakin sen, kuoliko ketään oikeasti. Ei kuulemma kuollut. Silti tarina oli elävä, ja lakoninenkin.
Olimme lisänneet muutamia uusia biisejä Laulutuvan ensimmäiseen settiin. Jokerina italoiskelmää. Liisa piti yleisöä otteessaan koko oman settinsä. Tällä kertaa kokeilin soittaa pitkästä aikaa korvatulpat korvissa, kun paikkani lavakartalla on aivan Ramin ride-symbaalin vieressä. Balansointi tulpat päässä vaati totuttelua, vaan kannatti.
Kolmas setti soitettiin erään teatterin lavalla Hellas-pianolla, polkuharmoonilla, vispilöillä, rumpukoteloilla ja pullolla privaattijameina aamuneljästä kuuteen. Pianon kaikupohja toimi loistavana basarina.
Eilen oli apurahojen jakotilaisuus Finlandia-talolla. Esiintymässä olivat Värttinä ja Hgin Barokkiorkesterin yhtye. Päätimme jättää Annukan kanssa Kalastajatorpan illalliskutsun väliin, tulla meille syömään ja katsomaan maanantai-illan laatusarjoja. Annukka lähti vasta aamulla kotiin. rnPian lähden Itä-Helsingin musiikkiopistoon, jossa alkava sijaisuus kestääkin tällä kertaa Beniniin lähtöön asti. Hieman epäröin, että rakennanko itselleni jälleen liian tiukkaa kalenteria. Mutta tiedän, että oppilasaines opistossa on hyvää, ja että 50-luvun kaunis koulurakennus tuottaa minulle esteettistä nautintoa. Muistaisinkohan oikein, että se oli jopa Aallon suunnittelema.
