No niin ja taas ollaan päästy viikonloppuun. Heräsin aamulla jo seitsemältä ja silti saavuin treeneihin viisi yli kymmenen. Esimerkkini bändiliiderinä on huono, voi voi. Treenit sujuivat tuttuun tapaan soittaen ja välillä hervottomille jutuille hötkyen. Mikäs siinä, vaikka jouduinkin laulamaan purkkisoundimikkiin, ja vaikka Niittysen Markus tulikin häiriötä anteeksi pyydellen keskeyttämään. Kieltämättä sukat hänen sandaaliensa alla aiheuttivat pientä häiriötä. Siitäkin huolimatta saimme biisit purkkiin ja setin haltuun. Huomenna siis soitamme Hämeenlinnassa sekä keskipäivällä että klo 20.
Toissapäiväinen trio-keikka alkoikin sitten todella hyvin, nimittäin hyvin väärästä sävellajista. Se takasikin mukavan tunnelman aina ensimmäisestä biisistä encoreen, jota sitäkin tuli vongattua yleisöltä oikein omasta takaa. Varmaan se maine meni tälläkin kerralla, mutta pääasia, että yleisöllä oli hauskaa.
Tämäniltaiset triotreenit antoivat juuri oikeanlaista lääkettä Beninin aiheuttamaan kaipuuseen. Soitimme Tuuren ja Peterin kanssa keskiviikon Juttutupa-keikkaa varten. Oli mahtavaa soittaa. Suuri osa biiseistä olikin tuttuja ja kaipasivat lähinnä lämmittelyä. Harjoittelimme akustisesti, mikä oli aivan ihanaa. Ääni tuntui kulkevan hyvin, ja balanssit olivat sellaisia sopivan hiljaisia ja ihmisläheisiä. Pidän valtavasti myös piano+akustinen kitara+basso -instrumentaatiosta, siinä on "hyvä ydin". Kunpa olisikin tiloja, joissa voisi soittaa ilman vahvistuksia ja ihmiset kuuntelisivat kuin kamarikonserteissa aikoinaan. Ylihuomenna sitten näkee, millaisena trio kuulostaa eri tilassa ja vahvistettuna. Ainakin odotan seuraavaa keikkaa jälleen suurella innolla.
Ensi viikona viikonloppuna meillä on pari keikkaa Hämeenlinnassa. Koska Peter kepittää Rautiaisen riveissä, tuuraa kitarassa Petri Krzywacki (älä yritä kirjoittaa ilman manuaalia). Se antoi aihetta korjailla nuotistoani jälleen selkeämpään asuun. Nykyään on kätevää, kun voi meilata biisit ja nuotit sen sijaan, että pitäisi värkätä konkreettisen materiaalin kanssa. Vaikka toisin luulisi, ei siinä säästy juuri aikaa. Sen sijaan käytännön ekologisuus miellyttää.
Olen myös treenaillut metronomin kanssa. Taimin (tai timingin, miten sen nyt kirjoittaisi) kanssa on vähän kuin prima vistankin: sitä on kiitollista treenata, koska tulokset näkyvät melko nopeasti. Luulin, että tahaton (Villa Karon sähköpianoa korjattiin koko siellä vietetyt 2kk) soittotauko Beninissä saisi syöksymään pianon kimppuun heti kotiin palattuani. Sen sijaan kontaktit olivat alussa jopa väkinäisiä. Neljän setin keikka pian viikko palaamisen jälkeen tuntui pelottavalta. Oli hauska seurata niitä hiljalleen tiheneviä impulsseja, jotka saivat kipuamaan pianonjakkaralle. Tuntemukset, joihin intro-sivullakin viittaan, ovat totta totisesti elämän parasta antia.
Aika on ehtinyt Suomeen palattuani vierähtää jo heinäkuun ja PuistoBluesin puolelle. Kotisivuni saivat uuden kiillon ja syttyivät samaan aikaan kuin purkautuivat Togosta ostetut ja Beninissä laitetut afroletit. Nyt Adjahan kylässä tuotettua palmuviinaa maistellessa tuli mieleen, että tännekin voisi muutaman sanan kirjoittaa.
Kertoa esimerkiksi sen, kuinka Benin oli elämys.
Tunsin heidän kulttuurinsa kotoisaksi ja nautin ihmisten suuresta ystävällisyydestä ja välittömyydestä. Musiikillisesti matka oli todella antoisa ja pääsin toteamaan omin silmin sen, kuinka soitto, laulu ja tanssi kuuluvat olennaisesti kaikenlaisiin tapahtumiin. Kaikki, todellakin, osaavat soittaa. Sain edes jonkinlaisen käsityksen agbajasta, paikallisesta rytmistä. Otin djembetunteja paikalliselta muusikolta. Rytmeissä kuultu clave sekä voodoo pääuskontona todistivat sitä, kuinka valtavissa mittasuhteissa orjakauppa aikoinaan kukoisti, kun lukuisia laivalasteja kuljetettiin maan orjasatamasta (ensisijaisesti) Karibialle. Ostin muutamia soittimia kotiin tuotavaksi. Tuliaisiksi sain lisäksi ystäviä, jotka eivät unohdu mielestäni koskaan. Huolimatta 6296:sta kilometristä välissämme.
Yökiitäjä-päiväzombie toteaa, että 48h valveillaoloa alkaa tuntua hallusinatiivisin tavoin. Kevään viimeinen Laulutupa-seikkailu on takana. Useat muutkin saivat todeta omin silmin ja korvin Elisa Laihon olevan kelttien maastosta periytynyt ihmeellisyys suomalaisessa suvessa.
Klubi jatkuu 22.7. Laulutupa-lämmittelyillä.
Beninin matkani lähestyy ja matkalaukut lattialla odottavat huolellista ja harkittua pakkausta. Kahden kuukauden nettipimento kuulostaa rauhoittavalta ajatukselta. Katsotaan, minkälaisia merkkejä toisen kulttuurin kokemukset saavat aikaan. Kesän odotusta kaikille.
Asuntoni on muistuttanut viime päivät musiikkikauppaa. Kaiken sotkun keskellä lojuu kiippareita kolmin kappalein. Nuottipinoja on hujan hajan pöydällä, sohvalla ja lattialla, jota lisäksi päällystävät piuhavanat tietokoneeseen, kuulokkeisiin, pedaaleihin sekä läheisiin jatkojohtoihin. Ne kietoutuvat mikkistandin ja nuottitelineen jalkoihin. Hassua, ettei musiikista johtuva sotku häiritse lainkaan. Siitä tulee vain kotoinen tunnelma.
Aamulla Elisa toi kiireessä nuottipinkan ennen Sibyl Vanen äänityssessiota. Piano-oppilas soitti Blood, Sweat and Tearsin 'So Long, Dixie' -kappaletta, jonka harmonia puree kuin neula vahaan. Illalla on Laulutupa-klubi, soitamme Tuure Kilpeläisen materiaalia. Käyn vielä biisit läpi, mietin, olisiko paikkoja laulustemmoille ja pakkaan laukut. Kaima Koski tulee hakemaan.
[Lisäys 2.4.] Tuure oli loistava! Rakkaus murhasi kuin tikari, ruostutti kuin rutto puistossa, repi kuin riipaiseva tango pysähtyen kolmeen seis-huutoon. 5 enemmän kuin virheetöntä virhettä.
Eilen yöllä haaveilin niin vimmatusti, etten saanut nukuttua. Selasin läpi kolmelta kuulta lukematta jääneet Rytmi-lehdet. Rock-journalismi on hauskaa. Milloinkohan siihen alkaisi mahtumaan hivenen feminiinisyyttä? Musiikkihistorialliset tietoiskut olivat erityisen antoisaa luettavaa.
Tämä Kate Bushin uusin, Aerial, on mystinen, utuinen, aivan vangitseva. Se soi tauotta, koko ajan. Välillä huomaan kyynelet silmissäni tai ilonpilkahduksen ja pakahtumisen kurkussani.
Beniniin lähtö lähestyy. Tänään aloitin rokotusrumban. Sain neljä piikkiä molempiin käsivarsiini. Kävi myös ilmi, että tavanomaiset poliot ja jäykkäkouristukset kropassani ovat auttamattomasti vanhentuneet, ja joudun paukuttamaan lisäksi nekin. Uusi rokotuskäynti määrättiin vielä kuukauden päähän. Käsilaukussani makaa nippu reseptilääkkeitä, jotka täytyy käydä hakemassa. Armeijan käyneet hyötyvät ilmaisrokotuksista useita satasia, tämä on nimittäin varsin kallista lystiä. Mutta käsivarteni eivät halvaantuneet, vaikka olin pelännyt pahinta. Ainoastaan hienoisia vaikeuksia tuli eteen, kun mallisoittaessa piano-oppilaalle eivät kädet nousseet 45° enempää. Mutta eivätköhän sitä kädet tästä tokene. Sain kuin sainkin kumppanin matkalle mukaan. Yksinäisyyden pelko muuttui aiheettomaksi ja lähtö entistä kutkuttavammaksi.
Sähköpostiin kilahti myös raita Club For Fiven tulevalta levyltä. Ovat rakentaneet kappaleestani 'Pysähtynyt sunnuntai' mielettömän sukkahousuhevin, jonka mättö asettaa a cappella -musiikille aivan uudet rajat. Tästä lähtien sekin on siis mahdollista, senkin Vaselinot! :)
Eilen päivällä kävin vielä läpi Akimofin biisit nauhan kanssa. Siinä treenatessa toi Primadonna-kappaleen tarina yllättäen kyynelet silmiin. Olimme kyllä treeneissä olleet kaikki uteliaita kuulemaan kappaleen syntytarinan, tai ainakin sen, kuoliko ketään oikeasti. Ei kuulemma kuollut. Silti tarina oli elävä, ja lakoninenkin. rn
rnOlimme lisänneet muutamia uusia biisejä Laulutuvan ensimmäiseen settiin. Jokerina italoiskelmää. Liisa piti yleisöä otteessaan koko oman settinsä. Tällä kertaa kokeilin soittaa pitkästä aikaa korvatulpat korvissa, kun paikkani lavakartalla on aivan Ramin ride-symbaalin vieressä. Balansointi tulpat päässä vaati totuttelua, vaan kannatti. rnKolmas setti soitettiin erään teatterin lavalla Hellas-pianolla, polkuharmoonilla, vispilöillä, rumpukoteloilla ja pullolla privaattijameina aamuneljästä kuuteen. Pianon kaikupohja toimi loistavana basarina. rn
Eilen oli apurahojen jakotilaisuus Finlandia-talolla. Esiintymässä olivat Värttinä ja Hgin Barokkiorkesterin yhtye. Päätimme jättää Annukan kanssa Kalastajatorpan illalliskutsun väliin, tulla meille syömään ja katsomaan maanantai-illan laatusarjoja. Annukka lähti vasta aamulla kotiin.
Pian lähden Itä-Helsingin musiikkiopistoon, jossa alkava sijaisuus kestääkin tällä kertaa Beniniin lähtöön asti. Hieman epäröin, että rakennanko itselleni jälleen liian tiukkaa kalenteria. Mutta tiedän, että oppilasaines opistossa on hyvää, ja että 50-luvun kaunis koulurakennus tuottaa minulle esteettistä nautintoa. Muistaisinkohan oikein, että se oli jopa Aallon suunnittelema.
Joonatan soitti keikkamatkaltaan Savonlinnasta ja kyseli Akimofin biiseistä ja niiden lapuista. Treenit ovat sunnuntaina. Muistelimme vielä edellistä Kuulan keikkaa. Hän onnistui hurmaamaan meidät kaikki. Innokkuus kasvaa taas, kun seuraava klubi-ilta lähestyy. Kiistelimme erään intromelodian kulusta ja sovimme vääntävämme sunnuntaina kättä. Kallion alueen paikallislehdissä on julkaistu juttu koskien Laulutupaa. Sain sen eilen postissa. Siinä oleva kuva on otettu tuossa viereisessä puistossa aikana, kun en lainkaan tiennyt asuvani vielä joskus puiston kupeessa. Kuvan sateenvarjo oli kuvaajan, taivaalta piskotteli.
Yritän kirjoittaa uutta biisiä. On tämä hankalaa. Mm. siksi, että kaikki ratkaisuni tuntuvat samanlaisilta kuin aina ennenkin. Tavoitteena on kirjoittaa kappale, johon en ole kyllästynyt jo ennen kuin se on valmiskaan.
Lisäys: Vieraskirjaan tupsahti jälleen tervehdys vanhalta koulukaveriltani. Oikeastaan kyse on lapsuudenystävästäni. Lähetän takaisin lämpimimmät terveiseni; kuinka iloiseksi viesti saikaan!
Apurahauutinen sysäsi liikkeelle prosessin, jonka toivon jatkuvan pitkään. Julkinen tunnustus sisältää itsessään tärkeän viestin: ole tinkimätön. Olen useimmiten ollut taiteilijana perillä siitä, mitä haluan tehdä ja miltä kuulostaa. Luottanut myös musiikillisen ääneni jäljittelemättömyyteen ja tunnistettavuuteen. Ensilevyni valmistuttua tuli aika kyseenalaistaa kaikki. Siitä lähtien olen miettinytkin perimmäistä kysymystä muusikkoudestani: mikä on minulle ominaisinta ja mihin suuntaan minun täytyy sitä viedä. Laulutupa-klubi on tuonut helpotusta siinä, että olen saattanut esittää enemmän muiden kappaleita ja jättää oma lauluntekijyys taka-alalle. Nautin asetelmasta edelleen, mutta tiedostan, että kovin montaa vuotta tälläinen peli ei vetele.
Uskon, että kaksi kuukautta stipendiaattina Beninissä tulee tarpeelliseen saumaan. Vaikka en säveltäisi riviäkään, ei totaalinen kulttuurin vaihdos voi olla jättämättä jälkiään, oli suunta mikä tahansa. Aluksi en ollut varma, haluanko edes lähteä. Kammoan ajatusta rokotteista ja malarialääkkeistä. Mutta talven mittaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Benin tarjoaa juuri tarvitsemaani lääkettä, aikaa olla ja ajatella. Istuimme ratikassa Mäen Teemun kanssa, joka kertoi puoltaneensa hakemustani Villa Karon säätiössä. Sain tilaisuuden kiittää.
Ei tätä voi uskoa todeksi, ei voi ei voi! Kuinka tuttua on jännitys, kun postista tippuu apurahoja jakavan säätiön kirjekuori. Samoin tälläkin kertaa. Pettymyksen tunteet ovat tuttuja monen vuoden takaa, vaikka viimeisinä vuosina hanat ovatkin hieman olleet jo raollaan. Päätin viedä roskat, soittaa pianolla pari asteikkoa, tuijotella kuorta tovin. Kunnes lopulta avata sen, siististi, isoisältä perityllä, hiotulla ametistilla koristellulla paperiveitsellä. "Ilmoitan kohteliaimmin, että Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt.." Olen saanut apurahan kolmen vuoden työsuunnitelmalle! Olen nyt kiljunut, pomppinut, hokenut "ei voi olla totta", ollut hetken aloillani ja aloittanut kiljumisen, pomppimisen ja "ei voi olla tottan" hokemisen. Tämä tuntuu uskomattoman hienolta. Kiitos kiitos kiitos!
Pedro 08-02-2006 Paljon onnea apurahan johdosta! Olet totta vieköön sen ansainnut :)
08-02-2006
Hieno uutinen, toivoo pummi.
Hurina 08-02-2006 Onneksi olkoon! :)
08-02-2006
Onnea! t. Karri
Samuli 08-02-2006 Hyvä Laura!!! Great juttu.
08-02-2006
Onnea minultakin! T. nykyisin blogiton Anu
- Wilhelmiina - 08-02-2006 Oo la laa, ONNEA! Olet ansainnut apurahat jo moneen kertaan, joten ei muuta kuin riemu kattoon ja skumppapullo jäihin, eikös niin? Muistahan juhlia kunnolla! :D
Hienoja uutisia, onnea tuhannesti! Kerro lisää, mitä nyt tulee tapahtumaan (=juhlien jälkeen)...
- Pauliina K
10-02-2006
Onneksi olkoon! Oikeaan osoitteeseen meni! Mako
Juha 15-02-2006 Uskomattoman hieno juttu, onnea!! Maailmassa on vielä oikeudenmukaisuutta! -Saharaa edelleen fiilistelevä korennon juha
- Laura 15-02-2006 Kiitos, kultaiset, ihanat, suloiset ihmiset! Aivan alkuun olen suunnitellut pitäväni bileet. :) Eipä siis hoppuilla, tuleehan se mainita osana työsuunnitelmaa. Periaatteessa teen samaa kuin aikaisemminkin; sävellystä ja lauluntekijä-klubia mm. Nyt vain voin keskittyä niihin taloudellisella tuella ja jättää pois muita duuneja, eli ehkä opetus- ja toimittajan töitä.
Kuulaa ja tykitystä 05/02 2006
Toinen Laulutupa on onnellisesti takana. Lavamonitorointi aiheutti lievää ärsyyntymistä ensimmäisen setin aikana, jollaista minun on vaikea peitellä. Yritin keskittyä hyviin asioihin ja ylipäänsä keskittyä, toivoen, ettei lievä ärtymys näkyisi yleisöön. Ehkäpä kuukauden takainen 'Strange Boy' ja loistava monitorointi oli vain liian hyvin muistissa, johon tuli väkisinkin verrattua. Laulajalle hyvä kuuntelu on kaikki kaikessa, sillä jos ei kuule itseään riittävän hyvin, alkaa helposti painamaan ääntä. Esitimme 'Lumi teki enkelin eteiseen' edesmenneille läheisille. Setti lisääntyi myös mm. Morriseyllä sekä omalla biisillä.
Entä sitten toinen setti? Maritta Kuula oli aivan loistava! Omien sanojensa mukaan häntä ei ollut koskaan jännittänyt näin paljon. Juhlittu juhlakalu rohkaisuryyppyineen oli hellyttävä. Hänen persoonansa ja kappaleensa vain olivat niin vahvoja; hyviä sointukulkuja, hyviä tekstejä, että koko bändi oli innoissaan niiden esittämisestä. Yleisöä oli tullut tupa täyteen saadakseen tuhtia tykinKuulaa, ja kaikki olivat olettaenkin vierailijamme suurena tukijoukkona. Keikka oli mahtava, Kuula loihti suunnatonta iloa ja meininkiä. En ole aikaisemmin nähnyt Juttutuvassa kenenkään tanssivan lavan edessä. Tuomo ja minä lauloimme taustoja ja Joonatan loihti fonin lisäksi omituisia soundeja Rolandin JP-8000:sta. Olin meiningistä niin kerrassaan iloinen. Klubi on startannut paremmin kuin olisin ikinä osannut uskoa.
Ilta jatkui Funk Awards -tapahtumalla Tavastialla. Historiaa tehtiin kun samalla lavalla esiintyivät Suomi-Rapin kaksi mammuttia, Paleface ja Father Metro. Texicallin Martza kuljeskeli ympäriinsä sinisilmät säihkyen ja jakoi Marienhofin uunituoretta levyä. Loistoilta, indeed.
Blogitoverini kirjoitti minulle Mozartista ja Amadeus-leffasta. Kiireitteni takia en ole ehtinyt vastaamaan kirjeeseen, vaikka mieleni teki välittömästi suitsuttaa innostustani siitä, että joku toinenkin 9-vuotias sai elämänsä kolhun kyseisestä elokuvasta. Omalla kohdalllani tämä ei ollut pois Dingo-faniudesta, mutta tajusin ensimmäistä kertaa Mozartin musiikissa olevan jotain sellaista, joka puhutteli sydäntäni todella väkevästi. Leffan kävin katsomassa monta kertaa uudestaan.
En tiedä kuinka paljon ohjaaja Milos Formanilla on asian kanssa tekemistä, mutta leffaan oli osattu valita aivan Mozartin musiikin ehdottomimpia helmiä. Serenadi puupuhaltimille saa minut aina kyyneliin, missä tahansa sitä kuulenkin. Tarkoitan erityisesti hidasta osaa, joka soi silloin, kun Constanze tuli salaa näyttämään Salierille miehensä teoksia, että tämä saisi töitä. D-mollikonsertto (pianolle) on varmaankin rakkain pianoteos. Soitin sen B-tutkinnossani Sibelius-Akatemiassa. Puhumattakaan Requiemista, joka on niin pelottava, säkenöivä, tuskaisa, suruisa, toiveikas, - - saa aina ihon kananlihalle. Monet sinfoniat ja ooppera-aariat, joita leffassa kuulee, ovat "hittejä", ja kieltämättä todella onnistuneita.
Vaikka en aivan tarkalleen muista, kuinka paljon Mozartia olisin soittanut ennen Amadeus-elokuvaa, sysäsi se minut viimeistään tuolloin suureen rakastumiseen Mozartin musiikkia kohtaan. Tämä rakkaus ei ole koskaan loppunut. Piano-opettajani ovat olleet samaa mieltä kanssani siitä, että Mozartin soittaminen on minulle luontevaa. Ei ole ketään toista säveltäjää, joka toisi yhtä kotoisan ja puhuttelevan vaikutuksen.
Viimeksi katsoin tv:stä ohjaajan leikkaaman 4-tuntisen version. Huomasin Tom Hulcen (Mozart) viehätysvoiman olevan tiessään ja typerän pelleilyn vain vievän roolia epäuskottavaan suuntaan. Kuolemansairaana ja vaikeuksiensa keskellä hän oli parhaimmillaan. F.Murray Abraham (Salieri) sen sijaan oli loistava. Kateus, uskonnon ja perhearvojen sekoittuminen unelmiin ja nöyryytykseen loihti ulos vakuuttavan ja uskottavan hahmon. Hän oli elokuvan todellinen tähti, ja rooli hänen seuraavansa heti Arpinaaman jälkeen.
Huomenna esitetään DocPointissa leffa, johon tein musiikkia loppusyksystä. Nimeksi on nyt muotoutunut 'Lähelle pitkä matka'. Samassa näytöksessä on yllättäen myös ystäväni Pauliinan 'Kuka pelkää suursyömäriä'.
Kutsu tuli myös Saippuaprinssi-elokuvaan, jonka päätöskappaleeksi biisini oli ehdolla loppuun saakka. En muista, olisiko ollut koskaan ensi-illassa. Ainakaan en ole koskaan nähnyt elokuvaa, jonka käsikirjoituksen olen lukenut etukäteen. Olen hyvin utelias näkemään lopputuloksen, käsikirjoitus nimittäin oli kutkuttavan hyvä.
Olin juomatta kahvia vuoden alusta tähän päivään asti. Tänään myöhäinen aamuni alkoi vanhalla tutulla triplaespressolla. Naurattaa, kun muistelen tyrmistyneitä italialaisia, jotka suhtautuivat siihen kuin olisin syönyt kiinanpommin joka aamu. Maito paloi kiinni vanhaan tuttuun metallikippoon. Toistin itselleni vanhan tutun torun siitä, kuinka mieluummin minuuttia aiemmin kuin minuutti liian myöhään.
Juostessani ratikasta kohti Kamppia, jonne lupauduin taas tuuraamaan säestäjää, toistuu mielessäni sama vanha tuttu virsi siitä, kuinka voisin lähteä kotoa aina viisi minuuttia aikaisemmin. Tunnin jälkeen naurahtaen todettu "taitaa sinulla olla myöhästely veressä" saa muodostamaan "niinpä, et usko, kuinka olen pahoillani". Samaan aikaan nousee mieleen vanha tuttu puolustus, "mitä hemmettiä siinä urputat, jos kuitenkin sanot, että olen niin samperin hyvä. Etkö nähnyt, kuinka ihmiset tulivat kiittämään?!". Ja vanha kunnon takapiru hymyilee: "kyllä, tosiaan, naisella on rutkasti varaa olla arrogantti".
Soittaessani olin tuntenut vanhan tutun kivun oikeassa ranteessa. Aina säestystöitä tehdessä. Sen takia nämä hommat lopetinkin. Koska olen kykenemätön ratkaisemaan mielen ristiriitoja ja varmaan autistinenkin monella mittapuulla, en keksi muuta selitystä, kuin että kukko ei käskien laula. Ja vanha kunnon takapiru maiskuttelee, että jos jossakin on neuroottinen ihminen, niin se on tässä.
Kello on puoli neljä aamulla ja ompelen laukkuja vanhasta saunatakistani. Naurattaa, kuinka tietoinen olen siitä, miten paljon isä arvostaa tälläistä uusiokäyttöä. Pakkanen on tuonut mieleen viime kevään pianistina Saariselällä. Kuten silloin, kuuntelen nytkin Don McLeania. Muistan kävelleeni asunnolta ravintolaa kohti illan keikalle. Lumessa makasi selällään joukko japanilaisia tuijottaen revontulia taivaalla. Purevassa talvi-illassa maistelin mielessäni päivällä saamaani sähköpostia. "This world was never meant for one as beautiful as you" oli kauneinta, mitä kukaan oli minulle koskaan sanonut.
Kappale vaihtuu ja 'Vincent' alkaa soida. Sitaatti on pateettisuudessaankin edelleen koskettava.
Seuraava päivä. Kappale on Billy Joelin 'Vienna'. Bjuutiful, bjuutiful! Laulutupa-klubi on innoittanut löytämään uudestaan lauluntekijöitä, joita en ole taas aikoihin kuunnellut. Aina tuppaa unohtumaan myös se, kuinka paljon pidän Stingin lauluntekijyydestä, joka hakee ja kokeilee alati uutta. Asia, jota todennäköisesti en anna itselleni ikinä anteeksi, oli Stingin luottokitaristin, Dominic Millerin, mestarikurssin missaaminen Roomassa 2004. Syy siihen oli helteiden pehmentämät aivoni. "You're so ahead of yourself that you forgot what you need..."
Solistina toimiminen vaatii hieman erilaista ammattitaitoa kuin taustajoukoissa soittaminen. Joskus tuskailen sitä, että olen pianistina niin sidottu soittimeni taakse. Välillä on esiintymisiä, joissa laulan kasvot sivuttain yleisöön. Pahimmissa tapauksissa jopa selkä yleisöä vasten. Sydänmäkeä säestäessä oli hienoa seurata solistin työtä läheltä mutta sivusta. Tuntui mukavalta katsella tuttua puuhaa eri roolin takaa. Jussi tuskaili soundcheckin jälkeen sitä, että joutuu olemaan selin bändiin. Sain hieman perspektiiviä ajatuksilleni.
Tajusin, että oikeastaan se, että olen bändissä myös pianisti, antaa esiintymiselleni paljon enemmän työkaluja, kuin jos pitelisin pelkkää mikrofonia. Kun käsissäni on oma soitin, olen "rungossa" kiinni koko ajan. Pianolla hallitsee yhtäaikaa harmonian, rytmiikan ja vastamelodiat. Ehkä olen kehittänyt lauluakin "osaksi bändisoittoa" juuri siksi, että olen itse soittaja. Muistan myös biisit paremmin, kun sormet ovat koskettimilla.
Viime Laulutuvassa meinasin unohtaa sanat, kun eturivissä älämölösi ukkeli. Jouduin pitämään kunnon puhuttelun siitä, kuinka konsertissa käyttäydytään. Jälkeenpäin kuulin saaneeni saarnasta raikuvat aplodit. Itse en muista ollenkaan! :) Muistan vain kuulleeni bändiläisten suusta "Hyvä Laura!".
