Vanha oppilaani palasi välivuoden jälkeen. Mikä etuoikeus onkaan olla seuraamassa, kuinka lapsista kehittyy nuoria ja aikuisia. Pianonsoitonopettaja on paljon muutakin kuin pedagogi, tiedänhän minä sen omistakin opettajistani. Eeva Sarmanto-Neuvonen, jonka oppilaana soitin B-tutkinnonkin SibAssa, sanoi juuri, että oppilaista voi tulla myös ystäviä. Olen samaa mieltä.
Aamulla palaveerasin ohjaajan kanssa dokumentista, johon olen kirjoittamassa musiikkia. Hän selitti näkemyksiään ja näytti niitä tukevia leffapätkiä. Miten erilaiset suhtautumistavat musiikkiin onkaan visuaalisen puolen ammattilaisella ja muusikolla. Hän kuvaili sanoin toivomaansa suuntaa ja pahoitteli epäpro-termistöään. Aivan suotta. Saan paljon luovemman lähtöalustan, kuin jos hän sanelisi kaiken aivan tahti- ja sävellajista lähtien. Vaikutin varmaan poissaolevalta, ja olinkin osittain, sillä suunnittelin muutoksia aiemmin säveltämääni materiaaliin. Luulen saaneeni ajatuksesta kiinni. Viikonlopputyö on tiedossa.
Viime kuukaudet olen pohtinut työtä. Sitä, miten valveillaoloaika on työaika, joka ei lainkaan tarkoita sitä, että saisi aikaan paljon. Maanantaina minua haastateltiin kysymällä, mitä muuta teen kuin musiikkia. Olin hiljaa niin pitkään, että itsekin hämmästyin. Ei mitään tullut mieleen. Sitten muistin aiemman blogikirjoitukseni kissoista. Kissojen kanssa en ajattele musiikintekemistä.
Toinen ajatus tuli aamulla pyöräillessäni sinne palaveriin. Ennen lähtöä olin nopeasti ehtinyt laulaa 'Georgia on My Mind'in. Tämä on ollut tapana pienestä pitäen; kauhea kiire, mutta yksi biisi pitää ehtiä vetämään ennen lähtöä. Kuinka monta kertaa minulle onkaan siitä marmatettu... Hyvinvointini turvaamiseksi minun on pakko säilyttää mahdollisuus soittaa ja laulaa biisi aina tarpeen iskiessä. Tämä toimikoon teesinä itselleni aina, kun pohdin, tarttisko tehdä jotain.
Internet on natissut liitoksistaan tekijänoikeuslakiin suuntaavista kommenteista. Linkkasin erääseen linkkiin ja pääsi kyllä makeat naurut. Tuntui mukavalta nähdä niin mittava määrä kotoisaa väkeä samalla listalla, kaikki armotta siirtyneitä boikotoitujen joukkoon, hurraa! Adressi allekirjoitettiin viime keväänä tarkoituksena puuttua huomattaviin epäkohtiin, joista esimerkkeinä kirkkomusiikin säveltäjät, korvaukset musiikkivideoiden esittämisestä sekä tietenkin piratismi, jonka ongelman tuntevat kaikki. Muusikot ovat liiankin tottuneita lainsuojattomaan asemaansa, kiinnostuen ensisijaisesti "hyvästä meiningistä". Kun lista on täynnä herkkää ja väärinymmärrettyä väkeä, on merkittävää muodostaa yhteinen mielipide. Kaikki ymmärtävät, että kyse oli puuttumista epäkohtiin, ei ilmaisu siitä, että haluaisimme rajoittaa kuulijan kuuntelutottumuksia.
Olen pitänyt kädessäni lukuisia kertoja piuhatukkua pohtien, miten saan tämän dat:n md:lle, c:n cd:lle tai md:n mp3:ksi, enkä kuvittelisi kenenkään miettivän niitä, ellei olisi aivan pakko. Lakipykälistä on kirjoitettu niin paljon luultua ja kuultua, että odotan mielelläni, mitä Oki tästä kirjoittaa.
Eilenaamulla oli mielenkiintoinen keikka. Toimin italiankonsulttina tv-tunnarin kolmisanaisen italiankielisen lauseen ääntämyksessä. Tästä lauseesta päätellen minä tarvitsisin kirjoituetun suomenkielen konsulttia. Lopulta lauloin pari raitaa itsekin.
Illalla olimme Korkeasaaressa. Kerroin Annukalle, kuinka minulla ja kissoilla on yhteys. Minut yhdistettiin pienestä pitäen kahteen asiaan: pianonsoittoon ja kissoihin. Heräsin ensimmäisen kerran viisivuotiaana kätilöimään Miukua. Kukaan ei tiennyt sen olevan raskaana, sillä pentuja tuli vain yksi. Yhteyttä on vaikea selittää, kissat ja minä vain ymmärrämme toisiamme hyvin. Siispä kerron vain, että meillä on yhteys. Ja että allergiani niihin on henkilökohtainen tragedia.
Kuuntelemme Rickie Lee Jonesia ja odotamme juna-asemalle lähtöä. Kappale on vaikuttava. Vastoin kertosäkeitä yleensä, tässä se onkin A-osaa ja bridgeä säyseämpi ja melodia kulkee matalalta. Tykkään tuollaisesta dramaturgiasta. Mainitsen siitä ääneen. Kompissa Peter Erskine ja Walter Becker. Pascal Nabet-Meyerin etukenossa kulkeva sähköpianolta soundaava sähköpiano. Rickien nasaalit osuvat sävelten ytimeen, mutta mukana myös hyvällä maulla laulettuja epävireisyyksiä. Itken vähän ja sinä et sano mitään. Olemme väsyneitä ja hieman krapulaisia. Saattelen sinut asemalle. Palaan kotiin. Muistelen sunnuntain keskustelua Harrin kanssa analogisesta ja digitaalisesta äänityksestä. Seison harmaalla alueella. Kuuntelen Janis Joplinia, James Tayloria, Coldplayta, Jackson Fivea, The Stylisticsia, Curtis Mayfieldia, Judy Garlandia, Billy Joelia, eikä niiden jälkeen ole mitään sanottavaa.
Herään syntymäpäiväni aamuna. Olen ärtynyt ja kehoani kalvaa ohuen futonin askeettisuus. Aurinko pilkistää pilviverhon takaa, enkä löydä tekosyytä marinalle. Avaan sängyn vieressä lojuvan kuva-albumin ja selaan kuvia salarakkaastani, joka antoi kuulla itsestään pitkästä aikaa. Jääkaapissani on edelleen viime vuoden syntymäpäiväkortti, jossa lukee: "Nainen on aina väärän ikäinen". Se on toiselta salarakkaaltani. Tokaisen, että tämä hapan luuska saa nyt luvan nousta sängystä. Salaisesti iloitsen siitä, miten kevyt kenttävitutus oikeasti hyödynnettynä laittaa tiskit likoon ja saa imurin hurraamaan. Kuten tämän ikäiselle naiselle on sopivaa todeta: pahempiakin on koettu.
Nytpä kerron teille ystävästäni, joka kokeili kokaiinia. Se tapahtui jossain Selin-bileissä. Hän sniffasi viivan, pokasi miehen ja harrasti intohimoista seksiä. Heitti miehen ulos ja mietti, että "tässäkö tämä koko kokaiinin hohto". Huomasi kämppänsä tarvitsevan siivousta ja siivosi vähän. Huomasi, ettei se vielä riittänyt, ja siivosi lisää. Lopulta hän pesi lattiatkin. Sitten hän tajusi koko siivousurakan tapahtuneen huumepöllyssä. Kertomus huvittaa minua joka kerta. Ehkä se ei naurata teitä yhtään, ja luultavasti minä olen aivan hullu, kun kerron teille tälläisiä syntymäpäivätarinoita.
Syön Upilta saatuja syysomenoita ja soittelen eilen keksimääni gospel-riffiä. Päätän, että kun joskus muutan, hommaan asuntooni puolapuut. Lisäksi sinne pitää mahtua polkuharmooni. Jään odottelemaan toivottua pohjoisen vierasta. Illalla meitä viihdyttääkin Steve Gadd. Iloista mieltä kaikille.
Hirmumyrsky Katrinan aiheuttamat tuhot tuovat eittämättä mieleen sloganin Don McLeanin American Pie -kappaleesta, jossa lauletaan "The Day the Music Died". New Orleans on ollut merkittävä kulttuurien kehto ja sulatusuuni rytmimusiikin kentällä. Swingin, bluesin, funkin, gospelin ja rock'n rollin jäljet alalajeineen johtavat kaikki syvään etelään, Mississippi deltan alueelle, jossa afrikkalainen ja länsimaalainen musiikkikulttuuri päätyivät varsinaiseen melting potiin tuottaen maailmalle lukemattomia musiikillisia aarteita.
New Orleansista on ponnistanut valtava määrä muusikoita, mm. Louis Armstrong, Dr. John, Marsalis-veljekset Wynton ja Branford sekä Fats Domino, josta ehti jo lähteä liikkeelle villejä huhuja, kunnes mies tavoitettiin kotoaan kieltäytyneenä evakuointi-toimenpiteistä. Nyt hautajaissaaton peräkamarilla raikaava second-line kuuluu enää laahaavana tulvavirtana soisen suiston syntysijoilla.
Musiiki ei tietenkään kuole. Kuka olisi kuitenkaan uskonut, että fyysinen lohko kulttuurihistoriaa pyyhkiytyy pois muutamassa tunnissa. Jälleenrakennus kestänee vuosia. Ihmisiä palaa hiljalleen takaisin tuhoutuneille kotisijoilleen jatkaakseen poispyyhkiytynyttä historiaansa. Kulttuuri on sitkeä kuin virus. Se jakaantuu, koteloituu, mukautuu ja lisääntyy. Jonkinlainen shokkitila kuitenkin jää, kun taidemuseoon tunkeudutaan ja karmit revitään öljykankaasta.
Viimeisillä yhtyeeni keikoilla olemme soittaneet keväällä säveltämääni Voodoo-kappaletta. Sen viimeinen säkeistö kuuluu: "New Orleans, New Orleans. Sana sanasta ja teko teosta..". Kappaleen esittäminen tuntuisi tällä hetkellä makaaberilta. Oudon sävyn saa myös Willie Nelsonin City of New Orleans, jonka kertosäkeen viimeiset rivit humisevat deltalaisten telttamajoituksissa ja hätäkeskuksissa: And all the towns and people seem
to fade into a bad dream
and the steel rails still ain't heard the news.
The conductor sings his song again,
the passengers will please refrain
this train's got the disappearing railroad blues.
On kesä. On ritariaika. Verenhimoisen yleisön hurraus kantautuu tiheän kavionkopseen yli. Ilmapiiri kipunoi jännityksestä. Kyse on useiden ihmisten kaksintaisteluista toisiaan vastaan. Ylläsi on panssariasu ja kädessäsi peitsi, jonka päässä roikkuu suuri moukari. Olet vasta-alkaja näissä kansanhuveissa, toisin kuin vastassasi olevat raavaat miehet. Ratsastatte hyvin nopeasti hevosen selässä. Olet keholtasi vetreä ja solakka nuori mies, iältäsi et vielä kahtakymmentäkään. Olet täynnä huimapäistä uhoa, suunnitelmia ja tulevaisuuden toivoa.
Kuolema ei kuulu siihen suunnitelmaan, mutta kuolema vie sinut mennessään.
Tunnelma kohtauksessa, jossa putoat hevosen selästä ja saat iskuja eri puolille vartaloasi, on hyvin sekava. Panssari ei kykene suojaamaan sinua. Kun lopulta saat kohtalokkaimman iskun palleaasi, olet ymmälläsi. Mielessäsi on syvä pettymyksen tunne siitä, että miten tässä näin kävi.
Kuinka sinä saatoit näin totaalisesti epäonnistua.
Annukka soitti ja kertoi häiden peruuntumisesta. Lempeät ihmiset tekevät rohkeita päätöksiä. Hän säteili varmuutta ja iloa, josta päätin ottaa mallia. Sitten kertoi Kaisu rimpuilustaan Tampereen ja Rovaniemen välillä. Mikä näitä kaupunkeja oikein yhdistää?! Mutta täällä Helsingissä asuu fyysisesti niin heikkolaatuinen, että krapulatkin kestävät toista päivää. Tänään siis päätin jököttää illan kotona ja katsoa Peterin suitsuttamaa Metallica-dokumenttia. Samalla silittää läjän ryppyisiä vaatteita. "Olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa edes taloudenhoitajaan."
Aamulla treenasimme neljättä tuntia Timon kanssa tiistain Vespan keikkaa varten. Väsähdyttyämme päätimme treenata loput biisit huomenna. Mukana keikkasetissä kulki myös uusia lauluja, joita emme ole bändinkään kanssa vielä kokeilleet. Timo soitti uskomattoman hienosti ja toi biiseihin aivan uutta energiaa. Sen perusteella uskaltaisin suositella tulevaa tiistain keikkaa.
Puhuessa en meinaa saada yskältäni lausetta loppuun, mutta niin treeneissä kuin Birdien keikallakaan ei laulamisessa ollut mitään ongelmaa. Birdiessä oli muuten mahtava tunnelma. Yleisössä oli ihania ihmisiä ja kauniita, hymyileviä kasvoja. Ennen keikkaa olin allapäin, vetelin rommitoteja ja pelkäsin yskän takia. Sitten Joonatan kertoi pari hauskaa legendaa käteen vetämisestä. Kello löi yli yhdentoista, ja lavalle mentäessä viuh vauh kaikki iloks' muuttu. Pystyimme bändin kanssa olemaan kohkaamattakin siinä kaameassa akustiikassa. Toistoksi menee, mutta se on aiheellista: fiilis oli mahtava.
AGK:n taiteilija-aamiainen on kiva tapa nähdä kerralla paljon mukavaa väkeä. Olipa samoja naamoja eilisistä F-musiikin bileistäkin. Annille kiitos. Ajattelin vähän editoida tekstiä ennen käyntiä nukkumaan. Terveisiä kaikille ja anteeksi.
Viikonlopuksi tuli tarkoitukseton henkilökohtainen työnseisaus. Päässä kaikki on hyvinkin valmista erääseen dokkariin, johon teen musiikkia. Tällä viikolla voisi äänitelläkin.
Sen sijaan viikonloppuna rentouduin ja tapasin ystäviä. Lauantaina soitimme Joonatankin kanssa kirkkokonsertin, jossa tilan lehauttama innoitus sai meidät itsemmekin ihmettelemään. Joonatan mainitsi illan keikastaan MM-teltassa Sami Saaren kanssa. Tapahtuma sai hänet hekumoimaan kauniista senegalilaisesta ja minut komeasta eritrealaisesta. Sen sijaan ilta kuluikin ensin Kitin synttäreillä, jossa valtava väenpaljous juhli naista parhaassa iässään, sekä saunan kautta baarissa upeiden Pauliinan, Janinan ja Annukan seurassa; kukin MM-sarjan valioluokkaa. Yllättävän moni ystävistäni tai kollegoistani mainitsee lukeneensa "palstaani". Palstaa?!
Sunnuntaina istuin kivellä lammen rannalla ja puhuin itsekseni. Voisi sanoa, että tähän on tultu. Myöhemmin Anni ehdotti kävelylle lähtöä. Nykypäivänä ei tule koskaan oltua liikaa ulkona. Pauliina kertoi haaveilevansa samanlaisesta kävelyretkestä kuin vuosi sitten. Minäkin. Muistan, että Meilahden kallioiden kohdalla Saastamoisen Simo soitti. Hän kertoi toisen lapsensa syntymästä sekä yllätyslomasta Imolaan F1-iin Jean'S:n kanssa. Minä kerroin olevani silmittömän rakastunut ja tavoilleni uskollisena täysin väärään tyyppiin.
Heti kun Leikkaaja palaa Ruotsista, toteutamme haaveen.
Tänään tulee ensimmäinen piano-oppilas kesän jälkeen. Toivomuksena on soittaa Joni Mitchelliä. Torstaina Birdien keikalla on koko väki koossa, kun Marko tulee jälleen rumpuihin. Settimme alkaa klo 23, tervetuloa kaikki!
Kaimani Malmivaara soitti & moitti hidastunutta kirjoitustahtiani.. Kyllä siihen syynsäkin löytyy. Ensimmäinen on tietysti kiire, koska koko ajan on monta asiaa meneillään. Pari päivää vierähti studiossa, jossa äänitimme uutta biisiäni 'Sudennälkä'. Treenejä, meilejä ja puheluita kustantajan kanssa sekä koskien Birdien tulevaa keikkaa, palavereita mm. tulevasta lauluntekijä-klubista. Aina välillä yritän taistella masennusta vastaan. En usko kenenkään huomaavan sitä. Kuitenkin illalla nukkumaan mennessäni ajattelen, voisiko koskaan nukahtaa niin, ettei toivoisi nukkumista eläkeikään saakka. En juuri käsitä sitä; kaikki kun on niin kovin hyvin. Työ joka tapauksessa, tottavie, pitää minut hengissä. Lavalla on kaikkein helpointa olla oma itsensä. Sellaisten ajatusten kanssa lähes kaikki oma toiminta tuntuu tyhmältä ja turhalta. Lisäksi luova kirjoittaminen, jollaista haluaisin tälle sivulle tuottaa, ei ole napannut haluamallani tavalla. Melodioita tulee kuin jostain pankista, kirjoittaminen ei sen sijaan ole lahjakkuuteni laji samalla tavalla.
Laura kertoi mahtavia uutisia: hänen levytyksensä on loppusuoralla. Levy tulee ulos marraskuun lopulla. Sille tuleva kappaleeni 'Mikään ei riitä' äänitetään perjantaina. Jännittyneenä odotan, millainen lopputuloksesta tulee.
Lauantaina saatu kukkakimppu on säilynyt hyvin ja tuo väriläiskän vasten raisua myrskyn loistoa. Alan valmistautumaan illan keikkaa varten.
Kolmetoistatuntisen työpäivän aikana ehdimme ajaa 800km ja soittaa keikan Vanhan Paukun Festivaaleilla. Rummuissa edelleen Mikko Pöyhönen ja bassossa Lasse Lindgren (jonka Sunburst-albumia voi suositella kaikille hyvän musiikin ystäville). Menomatkalla pysähdyimme Hämeenkyrön Essolle, jossa törmäsin luokkakaveriini Kaisuun, yhteen lapsuuteni parhaista ystävistä, jota en ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.
Edellisestä käynnistäni Lapualla oli lähes kaksi vuotta. Tarkastelin paikkoja, tutkailin, mitä puita pihapiiristä oli kaadettu. Heta-koira ei meinannut laantua innostuksestaan saadessaan kylään kokonaisen bändin. Mikään ei ole parempaa kuin isän tekemä kotiruoka. Äidin ruokajutut gorillanpoikasten näköisestä metalliväestä olivat saada sen väärään kurkkuun.
Keikassa oli jotain erityistä, olin liikuttunut koko sen ajan. Yleisössä oli ihmisiä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Sukulaisia, tuttuja, luokkakavereita, opettajia. Eturivissä vanhemmat ja yksi läheisimmistä ystävistäni perheineen. Kiva tunnelma, ystävälliset miksaajat, hankala sähköpiano, hyvä laulusoundi. Konsertin aikana tajusin, kuinka monella kappaleellani on yhtymäkohta Lapuaan.
Ennen kotimatkaa vaihdoimme pari sanaa Sillanpään muusikoiden kanssa, jotka rantautuivat keikkapaikalle juuri lopetellessamme. Kuuntelimme vielä tovin Maria Kalaniemeä kumppaneineen, ja lähdimme ajamaan Helsinkiä kohti. Autossa kuuntelimme musiikkia ja juttelimme. Peter hehkutti näkemäänsä Metallica-dokumenttia. Katsoin laakeita maisemia. Peltoja ja metsää, pohjalaisia taloja ja latoja siellä täällä. Tajusin, kuinka silmäni lepäsi siinä maisemassa.
Eeva 10-08-2005 Mahtavaa! Loistavaa! Hienoa! Kiitos Vanhan Paukun Festareiden keikasta, oli aivan mielettömän ihana. :) Puoli vuotta on Sahara soinut autossa joka päivä, eikä siihen varmaankaan koskaan ikinä milloinkaan kyllästy. Koko ajan löytää biiseistä jotain uutta, mitä ei ole aikaisemmin huomannut. Ja nyt kun tätä festareiden keikkaakin olen tässä keväästä asti odottanut, niin tuntui aika epätodelliselta nähdä ja kuulla Sinua ihan livenä. Ja olen samaa mieltä siitä sähköpianosta; se on hankala tapaus. Mutta tee jatkossakin yhtä hienoa musiikkia yhtä suurella sydämellä ja tulehan tänne Lapualle (mielellään tietysti myös keikalle...!) seuraavan kerran vähän aiemmin kuin kahden vuoden päästä.. :) - Eeva 19vee-
- Laura 10-08-2005 Hei Eeva ja kiitos näin ihanasta palautteesta! Lapualla oli kyllä kiva soittaa ja keikasta jäi todella hyvä fiilis. Menomatkalla jaksoimme päivitellä sitä, kuinka ystävällinen vastaanotto oli, aivan järjestäjiä ja turvamiehiä myöden. Huomasin jälkeenpäin, että setin viimeisenä lauloimme kappaleen, joka valmistui tasan vuosi sitten 6.8.2004. Se, jossa laulettiin
"Rakkautta, rakkautta, rakkautta vain,
sitä jokainen meistä kaipaa,
sitä minäkin sinulta hain.
Rakkautta, rakkautta, rakkautta vain,
rakkautta, rikosta, rangaistusta
sinulta, sinulta rakas, mä sain."
Kaunista syksyä, sadon tuoksua ja kuivaajan ääntä.
Suljettu.
Pieno di memorie 30/07 2005
Olen Suomessa. Häät menivät hyvin, ja nykyään perheeseemme siis kuuluu uusi, italialainen Sippola. Offidassa asuimme morsiamen sukutalossa, Piazza del Popolon kulman takana. Meno- ja paluumatkoilla pysähdyin Bolognassa, jossa viihdyin enimmäkseen Alazarin ja Lekin seurassa. Istuimme kuumilla piazzoilla ja puhuimme paskaa. Se oli parasta. Lek on todella älykäs ja Alazar provosoi juuri oikealla tavalla. Tapasin myös vanhaa pianonsoiton opettajaani sekä Tebonia. Ystäväni tuore pienokainen jäi sen sijaan näkemättä konserttikiireidensä vuoksi. Ostin levyjä, mm. Rickie Lee -täydennystä ja Howlin' Wolfia. Nyt kun on uusi levyhyllykin.
Matkoilla syntyy lauluja. Olin päättänyt sanoittaa Italiassa "parhaan popbiisini", jonka lisäksi kirjoitin kaksi englanninkielistä. Toinen tuntui saaneen vaikuitteita muutamaan kertaan kuuntelemastani Coldplaystä, toinen oli hyvin folk. Lentokentän vessassa mielessä pyöri melodia D-duurissa, mutta unohdin sen. Soinnut sen sijaan jäivät muistin raitoihin.
Paluumatkalla itkin jokaisella välietapilla. Bussissa, toisessa bussissa, junassa, toisessa junassa, lentokoneessa, toisessa lentokoneessa. Suomeen palattuani tunsin suurta helpotusta. Italia alkaa olla jo niin täynnä muistoja, että olisi aika vaihtaa maata. Jos ylipäänsä pitää matkustaa mihinkään. Täällä oli siivottu... oli ihanaa tulla siistiin kotiin. Rovaniemen bat-symppikset olivat asuttaneet kotia poissaollessani. Pöydällä tervehdykset, viinipullo ja jääkaappimagneetti. Tunsin hiljaista iloa ja huokaisin syvään, syvään.
Tein niin hyvän biisin ettei ikinä. Sanoitus puuttuu vielä. Luulen kirjoittavani sen lentokoneessa. Niissä on usein sopivan kamalaa paetakseen mielikuvitusmaailmoihin. Biisi on ehdolla enpäs kerro minne. Ja mitä istun lentokoneessa? Aivan kuin täällä Suomessa ei hellettä piisaisi, täytyy käväistä Italiassa. Pikkuveli vie vihille mielitiettynsä, ja yhdistyvät suvut kokoontuvat morsiamen kotikaupunkiin, Marchen Offidaan, tätä todistamaan. rn
rnSitä ennen grrr ankaraa sävellystyötä. Tietokoneen tiikeri-päivityksen jälkeen olen aloittamassa sävellystä UMOlle, mutta huomaankin, ettei Sibelius enää toimi. Ankaraan säveltämiseen ilmestyykin uusia ankaruuksia ja hermot ovat mennä. Mutta eipä hätää - Rovaniemeltä on kiitämässä bat-perhe taikaviittoineen. Saanen lievitystä ja viilentävää ystävällisyyttä. rn
rnMinä olen hyvällä tuulella. Kun näin tapahtuu, annan sen näkyä. Pidättelen tunteitani sitten kun on päinvastoin. Teille jotka runoilitte Vieraskirjaan ja lähettelitte viestejä: olette viehättäväsanaisia ja imartelette minut pilalle. rnMutta mistä laulusta onkaan otsikon teksti?
Venyttelen maitohappojalkoja ja muistelen viime kesää. Vuosi sitten näihin aikoihin vietin päivät studiossa ja kirjoitin yöt arreja. Muistan erityisesti yhden illan, kun uupuneena palasin studiolta ja menin takapihalle kuuntelemaan työn tuloksia. Olin tajuttoman väsynyt ja täynnä suurta onnellisuutta. Luurit korvilla kuuntelin Sahara-biisiä ja kirjoitin ylös mieleen tulevia köörejä ja vokaalistemmoja. Vastamelodioissa olen parhaimmillani ja niiden tekeminen tuntui silloinkin suurelta juhlalta. Eilen Antti toi back-upit levystä.
Muistan kesät hyvin. Talvella olen ilmeisen sumussa. Joka kesälle on oma teemansa; tapahtuma, matka tai tunne, joka profiloi ajan. Retket, romanssit, hetket, remontit. Lauluja syntyy enemmän. Into klassisen musiikin soittamiseen kohoaa. Jokapäiväiseen soittorutiiniin on kuulunut viime viikkoina Ray Charlesin 'Hallelujah, I just love him so', Daven 'Pieni ja hento ote' sekä Skrjabinin etydi op.42 n.4.
Päivittäin tapaan kauhean kivoja ihmisiä. Saan heiltä paljon. Nyt yritän saada tehtyä vielä uuden biisin valmiiksi tiistain keikalle. Koffin puistossa juttelin Kuoppiksen kanssa kasvot aurinkoon päin tyttärien leikkiessä kiipeilytelineessä. Aurinko helottaa iholla vielä.
Nukkuminen on ollut myötäsyntyisiä lahjakkuuksiani, eikä minulla ole ollut sen kanssa ongelmia kuin niinä vuosina, jolloin fyysinen terveyteni prakaili. Tyyli muuttui levytyksen jälkeen. Keikkaperiodi Saariselällä rauhoitti hyvällä tavalla ja toi unirytmiin säännöllisyyttä. Nyt se on kuitenkin jälleen vinksin vonksin...
Kysyin eilen Marjutilta puhelimessa, voisiko tämä olla edelleen levytyksen jälkeistä uupumista. En minä tiedä näistä asioista. Olen nyt kuitenkin määrännyt itselleni vähemmän sosiaalista aktiviteettia sekä nukkuma-ajan. Haluan pitää treenaamisen säännönmukaisena.
Anni toi aamulla orkideat hoitoon. Tämä on hyvä kesäsää, kun ei ole liian kuuma. Siitä on yli vuosi kun sovimme Jukan kanssa vaihtareista. Tänäiltana sopimus täyttyy. Hän opettaa minulle kitaransoittoa ja minä hänelle laulua. Eilen mietin, että elämä on ollut mallillaan niin pitkään, että jotain kriisiä on varmasti tulossa sekoittamaan pakkaa.
Eilisellä u-song klubilla lauloi Tuure Kilpeläinen. Myöhemmin esiintyneen Timo Kiiskisen kanssa sattui soittamaan myös Tuomo Dahlblom, joka sitten komppasi minuakin parissa biisissä. On se ihme tyyppi, muisti Saharankin ulkoa. Plus kaikki jatkoilla lauletut biisit. Sain Gröhnin Pekalta plekran kiitokseksi Saariselällä minibaarikassaan antamastani suomalaisesta kahden sentin kolikosta. Voisin kaivaa joskus kitarani sohvan alta.
Lähestyvä yötön yö sekoittaa pakkaa oikein mukavasti. Soittomme raikui monta tuntia, ja kurvailin kotiin seitsemän jälkeen. Eilen heräsin yhdeltä päivällä, toissapäivänä puoli kuudelta aamulla. Luulinkin olevani edelleen höyryissä saatuani jymyuutisen ystävä-triuskunnaltani. Miksi sellaista kolmen liittoa oikein kutsuisikaan? Viimeksi tavatessamme muistan sanoneeni, kuinka isyys pukisi häntä. Raskautta salattiin viimeiseen asti, ja nyt kuvassa poseerasivat iloiset vanhemmat neljännen perheenjäsenen synnystä. Onnea! Sekä tietenkin hurrmaavaa juhannusta kaikille teille kivoille ihmisille, jotka sivuillani vierailette. Olkaa ihmisiksi.
Elämäni on repsahtanut viime vuosien aikana aina vain sosiaalisempaan suuntaan. Tälläisiä tuumin puolenpäivän aikaan herätessäni hersyävästä unesta. Tänään tarkoitus on kuitenkin olla yksinään ja kenties saada jotain tulosta Speedyn ehdottamasta biisinkirjoitus-yhteistyöstä. Saarinen on muuten SS-voittaja hänkin parin vuoden takaa.
Entä Curtis Mayfield ja Marvin Gaye suomalaisittain? Arvoisa sieluväki: vastaus on Huba. Bändi julkaisi vinyyli-Ep:n, joka tosin myytiin jo loppuun. Kunhan kuuntelette ääninäytteet, ymmärrätte, miksi biisit kannattaa käydä lataamassa iTunesista. Tämän tahdissa on tuuletettu Saimaan Sävel-voittoakin.
Toinen kuriositeetti on Mitchellin Hejira-albumin avausraidan ensiesitys. Coyote, olkaa hyvät:
